KOULUPAIKKOJA HAKEMASSA

 

Maanantaiaamuna hyppäsimme bussiin ja matkasimme kohti tulevaa kotikaupunkiamme Qawraa, tarkoituksena mennä hakemaan lapsille koulupaikat. Kun saavuimme koululle paikalla oli muutama muukin vanhempi lapsineen, varauduimme siis siihen että koululla menee useampi tunti. Onneksi olimme pakanneet reppuun evästä mukaan.

 

Olimme olleet yhteydessä koululle sähköpostitse ja meille oli annettu henkilön nimi kenen luokse mennä.  Pienen odottelun jälkeen pääsimme kyseisen miehen juttusille, hän pyysi kopiot passeista, vuokrasopimuksesta sekä lasten syntymätodistukset. Mies täytti lappuja,  kysyi välillä muutaman kysymyksen ja me odottelimme noin tunnin verran. Passikopiot piti olla värillisinä, niitä meillä oli vain yhdet, jotka olimme ajatelleet käyttää bussikorttihakemuksia varten. Kielitaidottomina oli helppo esittää tyhmää, joten ojensimme passit ja pyysimme miestä ottamaan kopiot niistä. Koululla kopioita ei saanut värillisinä mutta pitkän paperisodan jälkeen näytti mustavalkoisetkin kelpaavan.

 

Lapset sai koulupaikat ja me saimme pitkät listat tarvikkeista jotka tulee hommata ennen koulun alkua, mm. koulupuvut.

 

 



 

Kouluportilla

 

Kävimme samalla reissulla katsomassa tulevan asuntomme ympäristöä, täytyy sanoa ettei siellä partsinäkymät ihan  yhtä kauniit ole kuin täällä mutta asunto on varmasti siistimpi ja palvelut on lähellä. Rantaankin on alle kilometrin matka, joten uimaankin päästään vähän useammin.

 

 

tuleva kotikaupunki kauempaa katsottuna

-Liisa

MITÄ TÄNNE KUULUU?

Täällä ollaan viimepäivien aikana kierrelty asuinseutumme ympäristöä. Mies teki reippaan kolmen tunnin iltalenkin ja kävi katselemassa Qawrassa asti, miltä maisemat näyttää. Kävellen ollaan joka paikkaan kuljettu ja siinä samassa huomattu että täällä muut kulkee lähes kaikkialle autolla. Jalkakäytävät ovat todella kapeita ja tiet on rakennettu autoilijoiden ehdoilla, suojateitä ei paljon näy. Jalankulkijana saa olla varovainen ja ainakin täällä päin saarta tien yli kannattaa juosta ettei jää auton alle, kaasujalassa kun ei säästellä.

Löysimme ensimmäisen puistonkin Melliehan keskustasta, lapset olivat innoissaan kun pääsivät kiikkumaan. Liukumäki sitten muistuttikin lähinnä museoesinettä joten annoimme sen vanheta rauhassa. Lapsilla onkin ollut tottuminen kun eivät pääse keskenään leikkimään pihalle, tässä kun ei varsinaista piha-aluetta ole.

Ensviikolla ois tarkoitus käydä St. Paul`s Bayn koululla kokeilemassa että saako kielitaidottomat järjestettyä lapsensa kouluun. Täällä kolmevuotiaskin saa jo aloittaa koulutaivaltaan. Itselläni suurena huolenaiheena kouluun liittyen on koulumatkat, matkaa kun tulee olemaan yli kaksi kilometriä suuntaansa. Siinä on pienet jalat kovilla kun tässä maastossa kävely on huomattavasti rankempaa kuin kotimaassa. 

Nautitaan täällä lämmöstä ja auringosta vielä ennen kuin koulut alkavat ja arki koittaa. Tässä sopivasti ehtii järkkäillä käytännön asioita, koulut kun käsittääkseni alkavat vasta syyskuun lopussa.

-Liisa

TOTUTTELUA

Tänään kävimme Maltan suurimmalla hiekkarannalla viettämässä päivää. Matkaa sinne tästä asunnolta on reilu pari kilsaa, jonka kävelimme. Kolmevuotiaskin jaksoi kävellä kohtalaisen hyvin kun etenimme hitaasti mutta varmasti.

Vaatii muuten totuttelua tämä eläminen ilman autoa, etenkin kauppareissut menee ihan täysin treenistä. Lämmin ilma, mäkiset maastot ja muutama ylimääräinen mutka matkaan niin voin sanoa että hiki virtaa ja lihaksissa tuntuu. Kaupassa menee aikaa ainakin tuplat arpoessa että mitä ostaa, kun tuttuja tuotteita ei hyllystä löydy. Täällä arki tuntuu vähän työläämmältä kuin kotiSuomessa, ainakin
näin alkuun. Ruisleipää ja kahvia on jo ihan mieletön ikävä.

Nyt on lopullisen asuntommekin osalta kaikki selvää, mieheni kävi tänään tapaamassa vuokranantajia sekä allekirjoittamassa vuokrasopimuksen. Odotan kovasti että pääsemme asumaan hieman lähemmäksi palveluja ja pienempään asuntoon. Tässä asunnossa kun neliöitä on sen verran että helposti majoittuis toinenkin perhe tässä. :)

-Liisa

HERE WE ARE

Täällä sitä ollaan, turvallisesti perillä! Laskeuduimme eilen illalla Maltan kentälle, jonne meille oli tilattu taksi valmiiksi. Asuntomme vuokranvälittäjä oli hoitanut taksin sekä asuntomme avaimen taksikuskille,  näin oli siis sovittu. Pienen odottelun jälkeen ystävällinen taksimies saapuikin ja lähdimme ajelemaan kohti asuntoamme. Kuski oli puhelias ja juttua riitti, josta minäkin ymmärsin noin puolet (mies onneksi enemmän). Viimein kun suunvuoron sain, rupesin kyselemään avaimen perään, josta kuski oli aivan ihmeissään. Hänelle ei oltu avainta annettu, eikä hän tiennyt asiasta mitään. Tässä kohtaa iski pieni paniikki, jonka kuski huomasi. Pelkäsin että jäämme ilman majapaikkaa, olihan kuitenkin ilta ja mukana pienet lapset. Kuski kuitenkin vakuutteli "don`t worry, don`t worry"  kaikki järjestyy. Suhtauduin kuitenkin hieman varauksella, en uskaltanut täysin luottaa että asuntoa edes olisi. Mieheni kuitenkin otti iisisti ja tuntui luottavan, tai en tiedä luottiko tosiaan vai halusiko vain lievittää pelkoani.

 

 

Saimme viimein yhteyden asuntomme välittäjään, joka kertoi että avain on toimitettu taksifirmaan. Monen mutkan kautta selvisi että avain on kyseisen firman toisella kuskilla. Taksikuskit olivat siis vaihtaneet ajojaan ja tieto avaimesta ei ollut kulkenut. Meille luvattiin että avain tuodaan asunnollemme noin kymmenen minuutin kuluttua. Kuski edelleen vakuutteli että homma hoidossa ja kaikki järjestyy, johon uskalsin jo jonkin verran luottaa.

Noin vartin kuluttua paikalle saapui mies avaimen kanssa. Voitte vain kuvitella miten helpottunut olin! Lopuksi kuski vielä huolehti että onko meillä riittävästi evästä ja pärjäämmekö. Täällä ihmiset vaikuttavat pitävän huolta toisistaan. Epäilyistä huolimatta välittäjämmekin oli ihan huippuluokkaa! Hän oli mm. tilannut miehen asentamaan netin asuntoomme, joka saapuikin paikalle heti ensimmäisenä aamuna.

Nyt on siis vähän alkuun päästy ja fiilis on hieman epätodellinen.

Kotikatu

-Liisa

LÄHTÖFIILIKSIÄ

Istun sohvalla, itken ja syön suklaata. Fiilis huikeen haikee, edessä hyppy tuntemattomaan. Päässä pyörii monenlaisia ajatuksia, tällä hetkellä voimakkaimpana ikävä kaikkia rakkaita ihmisiä kohtaan.


Noin puoli vuotta sitten homma sai alkunsa, jostain mielen sopukoista hiipi jälleen ajatus muuttaa ulkomaille. Mieheni on jo vuosia houkutellut ulkomaille englantia opiskelemaan, johon minulta on aina tullut tiukka EI. Jostain kumman syystä mieleni alkoi taipumaan, eikä ajatus tuntunutkaan enää hassummalta. Viimeiset puoli vuotta asiaa on haudottu, laitettu piiloon ja kaivettu taas esiin. Vatvominen loppui siihen kun mies otti töistä lopputilin, joten vaihtoehtoja ei siinä kohtaa enää ollut. Alkoi järjetön tavaroiden hävittäminen. Oli otettava selvää miten lasten koulunkäynti hoidetaan, mitä nykyiselle kodille tehdään ja mistä uusi tilalle? Kohdemaita ehdittiin pyöritellä monia, viimeisimpänä Iso-Britannia ja Malta.

- Miksi juuri Malta? on kysymys johon olemme saaneet vastata useita kertoja. Kerron sen nyt teillekin. Ensinnäkin Malta on EU-maa, ei tarvitse viisumia yms. ja siellä on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin paikallisillakin. Lopullinen niitti valinnalle oli se kun mietimme, haluammeko viettää 300 päivää vuodesta vesisateessa vai auringonpaisteessa.

Nyt on asiat kutakuinkin selvänä, tosin työpaikkaa ei ole vielä tiedossa. Lento lähtee huomenna. Laukut on pakattuna, koti lähes tyhjänä odottaa uusia asukkaita. Tämä päivä on vietetty läheisten seurassa. On halattu, itketty ja taas halattu. Mieli on odottava ja jännittynyt, mitä mahtaa seuraava vuosi tuoda tullessaan?

-Liisa